Kääriäisen suvun vaiheet, siirtyminen Karjalan Kannakselta Muolaan tienoilta Mikkelin seudun Anttolan kautta Iisalmen Nerkoolle, Kirmanjärven rannalle, on osa suvun historiaa. Samalla se on kuitenkin osa Iisalmen seudun ja laajemmin ottaen koko maan asutushistoriaa, ja siinä mielessä sillä on yleisempääkin merkitystä. Suvun aktiiviset jäsenet näyttävät merkityksen hyvin tajunneen, sillä jo 1940-luvun lopulla, jolloin sukututkimus ei vielä ollut muodissa, Kääriäiset ovat alkaneet ottaa selvää juuristaan. Kiinnostuksesta kertovat kokouksissa tehdyt päätökset ja seuran oma lehti Sukusytykkeitä, jonka keskeisenä tehtävänä on ollut sukutietouden kartoittaminen.
Sukua on selvitetty arkistolähteiden, kyselylomakkeiden ja haastattelujen avulla. Erityisesti sukututkimuksen hyväksi tehdystä työstä kuuluvat kiitokset oululaiselle opettaja Emil Kääriäiselle sekä hänen apunaan toimineelle toimistovirkailija Ella Kääriäiselle, jotka ovat löytäneet arkistojen kätköistä esi-isiämme ja esiäitejämme koskevia tietoja. Ansiokasta työtä suvun tutkimisessa ovat tehneet myös kirkkoherra Taavi Kilpi kootessaan Kääriäisten sukuselvityksen ja kenraalimajuri Antti Kääriäinen suunnitellessaan Kirman Kääriäisten sukupuun.
Sukunimi on yleensä vahva suvun yhteinen tunnus. Itä- ja keskisuomalaisilla suvuilla oli yleensä sukunimet niiltä ajoilta lähtien, joilta kirjoitettua tietoa on säilynyt. Kääriäisten esivanhempia on siis ollut huomattavasti helpompi seurata kuin esim. läntisen Suomen sukuja, joissa kirkonkirjoissa voi olla merkintä Heikki Heikinpoika tai Henrik Henriksson. Nimi Kääriäinen on ollut suvullamme jo keskiajalta lähtien, tosin useissa eri muodoissa. Muolaan asiakirjoissa se esiintyy muodossa Chäriäin. Nimi on siis kolmitavuinen ja muodoltaan samantyyppinen kuin esim. Rytkösen suvun nimi Rytköin. Suur-Savossa nykyisen Mikkelin tienoilla nimi esiintyi 1500-luvulla monella eri tavalla kirjoitettuna: Kerie, Keriein, Kärie, Käriäin, mutta myös Kerieinen, Kerijeinen ja Käriäinen.
Koska ruotsinkieliset kirjurit merkitsivät helposti ä:n e:ksi, ovat nämä rinnakkaiset kirjoitusasut ymmärrettäviä. Savolaisille sukunimille tyypillinen –nen-loppu on jo muutamissa nimissä mukana. Vaikka –nen-loppu on yleistymässä, esiintyy paikannimissä rinnalla vanhempaa muotoa, joka on peräisin keskiajalta: Kääriänaho, Kääriänselkä ja Kääriänmaa (Mikkelin tienoilla) sekä Kääriänsaari
(ei Kääriäisensaari, Iisalmen tienoilla). Karjalasta Oulun tienoille muuttaneiden sukunimenä taas on Käär tai Kääriä ja Tukholmassa nimi on esiintynyt muodossa Khäär. Tarkkakorvaiset kirjurit pyrkivät noudattelemaan paikkakuntalaisten ääntämisasua, ja niinpä Iisalmen seuduille muuttaneiden Kääriäisten nimi olikin sen ajan asiakirjoissa yleensä Kiäriäinen eli tarkalleen ääntöasun mukainen. Murretutkimuksen kannalta on kiinnostavaa seurata, miten kauemmaksi joutuvien suvun jäsenten puheenparsi muuttuu.
Mikä sitten on Chäriäin – Kääriäinen? Professori Hannes Gebhard esitti Savon sukuja tutkiessaan olettamuksen, että nimi tarkoittaisi kärrimiestä. Savon Maakirjan (1561) perusteella lähtökohta on todennäköisemmin toinen: käräjämies eli käräjäin ja edelleen kärijäin. Kääriäiset olivat istuneet hoitelemassa yhteisiä asioita käräjillä vai lienevätkö istuneet syytettyjen penkillä.
Suvun vanhoja asuinpaikkoja ja elämänvaiheita on mahdollisuus seurata 1600-luvun loppupuolelle kirkonkirjojen avulla. Sitä vanhemmalta ajalta on turvauduttava hengellisten ja maallisten vallanpitäjien vero- ja saatavaluetteloihin yms. lähteisiin. Karjalan Kannas sai asutuksensa noin vuosina 100 – 700 jKr., mutta lähteiden niukkuuden vuoksi ei tiedetä, oliko jo silloin saapuneen asutuksen mukana myöhemmin Chäriäin-suvun jäseniä. Joka tapauksessa Kannakselta on tavattu sukua Muolaan Heinjoelta ja myöhemmin Heinjoen pitäjän Kämärän kylästä. Sukua on siellä ollut niin kauan kuin kirkonkirjojen avulla on voitu seurata. Myös Johanneksen pitäjän Kolmiselän kylällä asui Kääräisiä viime sotiin saakka.
Jo 1100-luvulla alkoi Mikkelin tienoille levitä vakinaista asutusta. Siitä kertovat mm. Tuukkalan kalmistolöydöt. Pähkinäsaaren rauhan solmimisen jälkeen perustettiin v. 1329 Mikkelin tienoille Savolahti- (Sauilax-) niminen pitäjä, josta tuli myöhemmin muodostettavan Suur-Savon keskus. Samoille tienoille, myöhemmän Anttolan Kääriälän kylään, muodostui Kääriäisten suvun keskuspaikka, josta monet myöhemmät sukuhaarat ovat lähtöisin. Seudun paikannimistö, edellä mainitut Kääriänaho, Kääriänselkä ja Kääriänmaa, kertovat alueiden kuuluneen keskiajalla ilmeisesti Kääriäisille, vaikka niillä 1500-luvulla oli uudet omistajat. Mikä sai sitten Heinjoelta ja Muolaasta saapuneet Kääriäiset asettumaan Anttolaan? Todennäköisesti sama syy, joka johti muidenkin Mikkelin seutujen asuttamiseen: seudut olivat hedelmällistä viljelyaluetta ja lisäksi Saimaan kalavesien äärellä.
Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla maamme hallinto järjestettiin. V. 1541 Savossa oli Visulahden, Pellosniemen, Juvan, Säämingin ja Rantasalmen hallintopitäjät. Näistä kahdessa ensiksi mainitussa, Visulahdessa ja Pellosniemellä, oli Kääriäis-talouksia.Esim. 1571 Älvsborgin lunnaita perittäessä oli Hannes Gebhardin tutkimuksen mukaan molemmissa pitäjissä viisi, siis Savossa yhteensä kymmenen Kääriäis-taloutta. On kuitenkin syytä muistaa, että luetteloista puuttuivat maattomat ja verottomat.
Kustaa Vaasan sekä kuninkaan apuna toimineiden Kustaa Fincken ja Klemetti-kirjurin asutuspolitiikka 1500-luvulla innosti Suur-Savossa ja Mikkelin tienoilla asuvia asettumaan uudisasukkaiksi pohjoisiin erämaihin. hankkiakseen toimeentulonsa monet Suur-Savon pitäjien miehet olivat suunnanneet metsästys-, kalastus- ja eränkäyntimatkansa Saimaan vesistöä pohjoiseen. Hyvät kalavedet, runsas riista ja järvenrantojen kaskimaat houkuttelivat pitkiin retkiin. Kun uudisasukkaille luvattiin vielä verovapaus, rohkeita lähtijöitä ilmaantui. Näin lähti myös Anttolan Kääriälästä Pekka-niminen mies ja matkasikin harvinaisen kauas, Nerkoon Kirmajärvelle saakka. Todennäköisesti tämä uudisasukas asettui 1541 Kirmajärven rannalle ja pystytti siihen kotinsa. Ainakin vuoden 1557 papinsaatavaluetteloissa Nerkoolla mainittiin jo Kääriäinen-niminen asukas. Muita sillisen Nerkoon sukuja olivat Häyrinen, Ilmonen ja Kähkönen.
Kääriäisen sukua levisi pohjoisemmaksikin. Ennen vuotta 1558 Kääriäisiä asui Paltamon pohjoispuolella Ristijärvellä, mutta ei muissa Kainuun pitäjissä. Ristijärvellä asuneet Kääriäiset olivat ilmeisesti lähtöisin Visulahden ja Pellosniemen hallintopitäjistä. – Kääriäisten sukua oli näin vaeltanut 1500-luvun lopulle tultaessa Kannaksen länsirannoilta Suur-Savoon, Ylä-Savoon ja Kainuuseen.
Seuraavina vuosisatoina suku laajeni ja levisi uusille asuma-alueille. Avioliittojen myötä siihen tuli jäseniksi naisia monista naapurisuvuista, ja nämä ”korvike-Kääriäiset”, kuten opettaja Karoliina Kääriäinen eräässä pakinassaan sattuvasti sanoi, toivat uutta verta ja kasvattivat uusia Kääriäisiä sukuun. Etunimet olivat usein myöhemminkin niitä samoja, jotka jo 1500-luvulla Pellosniemen Kääriäisillä esiintyivät, mm. Pekka, Paavo, Lauri, Hannes tai Johannes. Naisten niminä esiintyivät yleisesti mm. Anna, Maria, Liisa, Johanna ja Kaisa.
Yksityisiä ihmiskohtaloita mahtuu suvun vaiheisiin valtava määrä. Monet kirkonkirjoissa säilyneet kohtalot kuvastavat hyvin omaa aikaansa. 1600-luvun lopun suurina nälkävuosina, jolloin Suomessa kuoli nälkään noin 150 000 henkeä, oli Anttolassa nälkään kuolleiden joukossa Pecca Kääriäisen leski. Silloin ”haudattiin samaan kuoppaan niin nuoria kuin vanhoja, miehiä ja naisia 43 kappaletta, jotka olivat kuolleet teillä nälkään ja olivat ilman arkkua tuotu vankihuoneelle”.
Vuonna 1766 ”tuli Mikkelin Kirkonkylässä Adam Käriäisen avioton poika , ikä 5 vuotta 8 kuukautta, susilta ylössyödyksi”, kuten selostus suurin piirtein kuului.
Kääriäisiä oli monissa tehtävissä. Esim. Kustaa II Aadolfin hakkapeliittojen joukossa, ensimmäisessä eskadroonassa, palveli ratsumies Kääriäinen. Myös siinä Armfeldtin armeijassa, joka paleltui tuntureille, oli mukana sukumme edustaja. Hänestä on säilynyt seuraava tieto: paleltui tuntureille eikä palauttanut varusteitaan varuskamarille.
Taavi Kilven kokoamaa sukuselvitystä lukiessa yllättyy, miten monet sukumme lapset kuolivat pienenä, usein ennen kymmenettä ikävuottaan. Kuolinsyynä oli mm. rintatauti, keuhkotauti, keuhkokuume, vetotauti, heikkous, vatsatauti ja rokot, kuten tulirokko. Surua oli esim. siinä sukumme perheessä, jonka tytär Maria kuoli neljän kuukauden ikäisenä isorokkoon ja kolmivuotias poika Johannes muutaman vuoden kuluttua hukkui kaivoon. Perheessä ei ollut muita lapsia. Lasten suuret kuolleisuusluvut olivat yleisiä ja yhteydessä siihen, että terveydenhuolto oli heikkoa, asuttiin ahtaasti, ei ollut rokotuksia eikä monien sairauksien hoitomuotoja tunnettu.
Kaiken kaikkiaan sukututkijain silmien edessä vaeltaa hyvin kirjava ihmisjoukko. En jatka pitemmälle, ettei minulle käy niin kuin sille rovastille, jolta Pekka-isäntä oli tullut kysymään tietoja esi-isistään. Naapuri kun oli kertonut kuulleensa, että hän oli kreivillistä sukua. Pekkakin innostui kysymään omasta suvustaan. Rovasti avasi kirjan ja kertoi: ”Isäsi tiijjät, ukkisi maanviljelijä, edellinen rosvo, edellinen hevosvaras, piiskattu…” Siihen Pekka: ”Paa kirjas kiinni!”